Quantcast
Channel: liikunta | Nörttitytöt
Viewing all articles
Browse latest Browse all 21

Ilma-akrobatia Plus-Size

0
0

Liikuntahistoriani on täynnä erilaisia kokeiluja, jotka ovat joko päättyneet siihen, että en ole jaksanut panostaa edes lajin alkeiden opetteluun, tai sitten siihen, että käytän enemmän aikaa huolehtiessani, mitä muut ajattelevat suorituksestani, kuin itse liikunnasta nauttimiseen. Minun on aina ollut vaikea tarttua sellaisiin lajeihin, joissa en ole ”hyvä” heti ekasta kerrasta asti: Osaan pyöräillä, joten pyöräilen, osaan uida, joten uin, juostessa olen hidas kuin etana maapähkinävoissa, mutta osaan silti juosta, joten juoksen. Kaikkia näitä kolmea lajia yhdistää myös se, että satunnaisia ohittajia lukuun ottamatta kukaan ei seuraa suoritustani.

Osaamisen lisäksi liikuntakokemukseeni ryhmässä vaikuttaa oma kokoni. Virallinen totuus on, että kaikki kehot saavat näkyä ja kaikilla on oikeus liikuntaan, mutta vaikka kuinka teen töitä päästäkseni irti dieettikulttuurin kuristavasta otteesta ja yritän hyväksyä kroppani sellaisena kuin se on, ryhmäliikuntatilanne alkaa minulla aina vilkaisulla peiliin, vilkaisulla muihin osallistujiin. Jep, olen taas ryhmän isokokoisin.

Sen kerran kun pääsen ryhmäliikuntatilanteeseen asti, keskityn omaan suoritukseeni (ja muiden mielipiteistä murehtimiseen) niin paljon, etten juurikaan kiinnitä huomiota, mitä muut ryhmässä tekevät. Luulen vahvasti, että muutkin keskittyvät omaan suoritukseensa, eivätkä minun arvioimiseeni, mutta silti tuntuu, kuin olisin valokeilassa. Ymmärrän hyvin niitä, jotka eivät halua mennä kuntosalille tai ryhmäliikuntaan, koska ”ovat liian isoja”. Mutta minä rakastan liikkumista! Minulla on oikeus olla siinä, viemässä tilaa, vaikka en itse siihen aina uskoisikaan.

Tätä päänsisäistä kamppailua vasten on aika erikoista, että ylipäätään päädyin ilmoittautumaan ilma-akrobatian alkeiskurssille. Olin joskus muinoin, kun vartaloni ei vielä ollut kolmen raskauden muokkaama, osallistunut yksittäiselle ilma-akrobatia-tunnille, ja se oli ollut kivaa, se oli ollut kaunista. Muistin tunnilta parhaiten jälkikäteen lantiosta sekä polvi- ja kyynärtaipeista löytyneet mustelmat, mutta palo päästä uudelleen yläilmoihin oli tallella. Takaraivossa oli ajatus, että alkaisin oikeasti harrastaa lajia, sitten joskus, kun olisin vähän pienikokoisempi. Kun alkoi näyttää, ettei se joskus tulisi, päätin repäistä ja ilmoittautua kurssille, ihan riippumatta siitä, kestäisikö aerial hoop minun painoni (spoiler alert, kyllä se kestää, minut ja paljon minua painavammankin henkilön).

Kuvassa jutun kirjoittaja poseeraamassa rengastrapetsilla asennossa, jossa oikea jalka osoittaa kohti kattoa, vasen suojaan sivulle, vasen käsi kohti lattiaa ja oikea käsi pitää kiinni renkaasta.

Yksi syy, miksi uskaltauduin ylipäätään lähtemään koko alkeiskurssille, oli Iina Peritalo, joka ystävällisesti suostui haastateltavaksi tätä postausta varten. Peritalo ohjaa ilma-akrobatiatunteja ja on voittanut rengastrapetsin suomenmestaruuden vuosina 2021 ja 2022 (Aerial Hoop Sports Amateur 2021 ja Aerial Hoop Sports Professional 2022). Hän myös jakaa Instagramissa ilma-akrobatiavideoita ja liikuntaan, treenaamiseen ja liikuntasuhteeseen liittyviä tekstejä. Hän on myös tavattoman lempeä ohjaaja ilma-akrabatia-tunneillaan. Vietin viime kesän seuraten Instasta Iinan videoita, ja päätin, että minunkin on ihan pakko päästä kokeilemaan.

”Ajatus siitä, että kehohäpeä estää jonkun liikuntaharrastuksen, herättää minussa surua.” Peritalo kertoo. ”Toivon, että meillä olisi mahdollisuus tehdä sellaisia asioita, jotka tekevät itselle hyvää. Että pystyisi ahdistuksesta huolimatta tulemaan tunnille. Tärkeää on myös, että tunnille on turvallista tulla. Ohjaajana pyrin noudattamaan turvallisemman tilan periaatetta ja toivon lajiin sellaista kulttuuria, että saavutuksena voisi juhlia sitäkin, että uskaltaa tulla tunnille sosiaaliseen tilanteeseen ja muiden nähtäville. Liikuntatunnit ovat mieletön mahdollisuus luoda luottamusta omaan kehoonsa ja saada siitä positiivisia kokemuksia. Itseluottamus ja itsetunto vahvistuvat ja kehonkuva eheytyy, kun huomaan, miten uskomattomiin juttuihin oma keho pystyy.”

Peritalon oma ilma-akrobaatin ura alkoi opiskeluaikoina.

”Aloitin ilma-akrobatian harrastamisen 2018 syksyllä viiden kerran alkeiskurssilla, jossa kokeiltiin sekä rengastrapetsi, silkit että hammock. Silkki tuntui välineistä helpoimmin lähestyttävältä, mutta lukujärjestysmuutosten takia oli pakko mennä rengastunneille. Innostuin lajista, ja vuotta myöhemmin aloin pohtimaan ja kyselemään kisamahdollisuuksista. Vuoden 2021 SM-kisat olivat ensimmäiset kisani ikinä. Tämän lajin suola on se, että voi ylittää itsensä, kehittyä, kokeilla ja oppia.”

Kuvassa Iina Peritalo istuu rengastrapetsilla viininpunaisessa kisapuvussa.
Iina Peritalo vuoden 2022 SM-kisoissa. Kuva: @somekuvaaja_sari, @polesportsfinland

Oma alkeiskurssini on kahdeksan kertaa pitkä, ja siellä temppuillaan joka toinen kerta rengastrapetsilla ja joka toinen kerta hammockilla. Hammock, joogasilkki, on minulle ilmajoogasta tuttu väline, ja sen kanssa tunnen oloni paljon varmemmaksi, kuin polvitaipeet auki hiertävän renkaan kanssa… Ainakin siihen asti, kunnes muutaman taiton ja kiemurtelun jälkeen kangas pureutuu reiteeni, ja minun on pakko kierähtää alas.

”Kivun kokemusta kannattaa kunnioittaa.” Peritalo muistuttaa. ”Liiallinen kipu on merkki siitä, että kannattaa tulla pois asennosta, mutta kipu myös kuuluu lajiin. Keho tottuu ja sopeutuu siihen, kun hermosto huomaa, että tämä paine toistuu. Samalla kipuviesti vähenee, kun keho hoksaa, että tämä ei olekaan vaarallista. Toki jos tulee ihorikkoja ja mustelmia, ei niiden päälle kannata rullata. Iho kannattaa suojata hyvin pitkillä lahkeilla ja hihoilla, säärystimillä ja tarvittaessa paksulla paidalla. Kehoa voi totuttaa kipuun pienin annoksin, eikä lantiontasapainoilua tai polvitaiveroikuntaa tarvitse hinkata puolta tuntia kerrallaan.”

Kuvassa jutun kirjoittaja roikkuu rengastrapetsilla pää alaspäin jalat kohti kattoa.

Alkeiskurssi lähtee etenemään oletusten mukaisesti: Olen ryhmän isokokoisin, moni temppu jää minulta tekemättä joko siksi, että en jaksa kannatella painoani käsilläni, tai siksi, etten saa jännitettyä jalkojani riittävästi estääkseni kangasta painamasta kipeästi. Keskivartalonikin olen hukannut johonkin viimeisimmän raskauden aikana. Roikun kankaassa, yritän saada jalkani nousemaan. Tuijotan jalkaani ja annan sille käskyn nousta. Se ei nouse. Jokaisen treenikerran jälkeen olen kipeä ja mustelmilla.

Missä tahansa muussa lajissa antaisin periksi. En ole ainoastaan huono, vaan surkea, eikä minkäänlaista kehitystä tunnu tapahtuvan. ”Kaikella rakkaudella, näytät ihan meditoivalta sammakolta”, alkeiskurssia ohjaava henkilö huomauttaa kerran, kun olen onnistunut tasapainoilemaan itseni vaaka-asentoon selälleni kangas alaselkäni takana. Olen melko varma, että hän tarkoittaa jalkojeni outoa asentoa, mutta huomautus kuvaa aika hyvin fiilistäni. Salista kuuluu hermostuneita tirskahduksia, ja minä teen niin kuin isot tytöt tekevät, kun eivät halua näyttää kokevansa epävarmuutta koostaan, nauran kovempaa kuin kukaan muu.

Miksi sitten jatkan kerta toisensa jälkeen takaisin renkaalle tai kankaaseen kipuamista? Ensinnäkin, minulla on oikeus siihen. Näkyä ja viedä tilaa, vaikka pääni sisällä millainen myrsky kävisikin. Tiedän, että yksikin kunnon onnistuminen tunnin aikana tuntuu niin mahtavalta, tuo mukanaan sellaisen pystymisen ja riemun tunteen, että unohdan, kuinka punainen ja hengästynyt olin alkulämmittelyiden jälkeen. Toiseksi, kehitystä tapahtuu, vaikka siltä ei aina tunnukaan.

”Tärkeintä on jatkaa tekemistä, nauttia liikunnasta ja keskittyä siihen, mikä onnistuu, sekä huomata oma kehityksensä. Mitä vähemmän aikaa on harrastanut, sitä nopeampaa kehitys on. Ilma-akrobatiassa kehittyvät myös koordinaatio ja hahmotuskyky, ja kaikkein koukuttavinta tässä lajissa on se tunne, kun pystyy tekemään jotain sellaista, mihin ei aikaisemmin pystynyt. On myös hyvä muistaa, että jokaisella on oma tahti etenemisessä. Ei pidä verrata itseään muihin, vaan omaan kehitykseensä. Kaikilla on eri asioita jarruttamassa lajissa kehittymistään. Eikä aina tarvitse olla niin kehittymiskeskeistä, että minä nyt panostan kuukauden verran tähän temppuun, vaan että olisi vaan kivaa harrastaa. Sitä pitäisi olla tässä elämässä ja yhteiskunnassa enemmän”, Peritalo toivoo.

Alkeiskurssin jälkeen ensimmäisellä perustason tunnilla teen leikiten yhden niistä poseerauksista, joihin en vain kerta kaikkiaan millään pystynyt vielä paria kuukautta aikaisemmin. Tämä on voimalaji, ja usein käy edelleen niin, että voimani eivät riitä. Mutta tämä on myös tekniikkalaji, ja tekniikka paranee harjoittelemalla. Tämä on myös laji, joka koettelee päätä ihan riippumatta siitä, minkä kokoinen on. XS-kokoisen on ihan yhtä pelottavaa kiepahtaa selkä edellä pää alaspäin roikuntaan kuin XL-kokoisenkin. Täytyy vain tarkistaa ennen kiepahdusta, että kädet ja jalat ovat oikeilla paikoillaan, ja sitten vain toivoa hartaasti, ettei päädy puolivoltin kautta naamalleen lattialle. Ja jos niin sattuu käymään, niin sitten yritetään uudestaan.

Kuvassa tutun kirjoittaja tasapainoilee rengastrapetsin alakaari selkänsä alla, oikea jalka yläkaarella, vasen jalka suorana sivulle ja kädet irti renkaasta.

”Jos ilma-akrobatia nähdään hoikkien ja kevyiden urheilijoiden lajina, niin haluaisin olla muuttamassa sitä mielikuvaa.” Peritalo sanoo. ”Tämä laji on kaikille, eikä pelkästään alkeistasolla, vaan kaikilla tasoilla. Kaiken liikunnan pitäisi olla avointa kaikille riippumatta kehon koosta ja ulkonäöstä. Alkeiskursseille osallistumiseen ei ole mitään etukäteisvaatimuksia. Tämä laji sopii kaikille, ja kaikki ovat lämpimästi tervetulleita kokeilemaan ja tutustumaan lajiin. Mielestäni alkeiskurssien pitäisi olla kaikille avoimia, ja ohjaajalla täytyy olla keinot opastaa ja auttaa treenaajaa pääsemään renkaalle. Eikä alkeistunnilla kaiken tarvitsekaan onnistua, sitten tehdään jotain muuta. Temppujen ja taitojen opettelu voi auttaa unohtamaan jatkuvan kehon koon ajattelun, eikä kyse edes ole siitä, minkä kokoinen oma keho on, vaan mihin kaikkeen se pystyy. Toivoisin, että jatkuva kehon koon tarkkailu poistuisi yhteiskunnasta.”

Ja koska nyt Nörttityttöjä ollaan, niin puhutaan hetki siitä, ketä näytetään ja miten näytetään. Koska sillä on tässäkin tapauksessa väliä, muun muassa oman ilma-akrobatiaharrastukseni kannalta. Pikainen haku Pinterestissä tuotti nollatuloksen isokokoisempia ilma-akrobaatteja etsiessäni. Sen sijaan sukulaislajin, tankotanssin puolelta löytyy englanninkielisestä somesta paljonkin materiaalia sekä isokokoisista harrastajista että ammattilaisista ja ohjaajista. Kaikesta paistaa läpi, että tankotanssin puolella lajikulttuuria pidetään avoimena kaiken kokoisille harrastajille. Iinan opastuksella löydän lopulta Instan puolelta kuvasisältöä ilma-akrobaateista, jotka eivät ole pieniä ja hoikkia. Esimerkiksi häsärillä #plussizeaerialist on hyvä lähteä hakua tekemään, ja löytyipä pienen etsinnän jälkeen Facebookistakin isokokoisempien aerialistien ryhmä. Tuntuu mahtavalta nähdä, kun joku upea urheilija, joka kannattelee käsillään vähintään samaa massaa kuin minäkin, tekee temppuja, joihin en (vielä) mitenkään pystyisi. Tässä ei ole lopulta olekaan kysymys siitä, minkä kokoinen olen.

Kuvassa Iina Peritalo poreesaa tasapainoillen rengastrapetsin alakaari selkänsä alla.
Iina Peritalo. Kuva: @kuviabyiris / Iris Ojalammi, @studiomove

Iina Peritalo

28v

Asuu: Tampereella

Ammatti: Fysioterapeutti-yrittäjä, ilma-akrobatiaohjaaja

Rengastrapetsin Suomen mestari Aerial Hoop Sport Amateur 2021 ja Aerial Hoop Sports professional 2022

Seuraa Iinaa täällä: @fysioiina, Iinan blogi

*

Ne kuvat, joissa ei toisin mainita, ovat postauksen kirjoittajan kännykällä otettuja, kuvaajina treenikaverit ja ohjaajat.


Viewing all articles
Browse latest Browse all 21

Latest Images

Trending Articles